Kävelin sateisena aamuna sairaalan aulaan ja siitä suoraan lääkäri Crosbyn oven taakse. Painoin napukkaa oven vieressä, jolla ilmoitan saapuneeni ja sain vastaukseksi vihreää valoa.
"Ahaa, rouva Maple. Tulitte jo tänään odottamaan leikkausta?" lääkäri totesi katsoessaan minua.
"Kyllä vain, se on siis huomenna?" kysyin hieman jännittyneenä.
"Niin. Saatte taas tutun huoneenne, kaapu on peiton alla. Voitte mennä sinne heti", lääkäri vastasi ja syventyi sen jälkeen naputtelemaan tietokoneeseensa ilmeisesti potilastietoja. Huokaisin syvään, toivotin hyvää päivänjatkoa ja kävelin sairaalan pitkää käytävää kohti sitä huonetta, jossa olin ennenkin majaillut.
Olin todella jännittynyt, pelkoni sairaalaa kohtaan, ensimmäinen leikkaukseni ja kaikki muukin tuntui kiertyvän sydämeni ympärille puristavaksi renkaaksi.
Vedin syvään henkeä ja astuin huoneeseen. Taaskaan minulla ei ollut huonetoveria, mutta olin oikeastaan siitä vain iloinen.



Puin sairaalakaavun ylleni ja istuuduin sängylleni pohdiskelemaan asioita.
Ajatukseni vilistivät milloin missäkin, mietiskelin tyttöjä ja Johnia, omaa perhettäni, jolle en ollut kertonut kasvaimesta. Isäni Conny, tai pitäisi varmaankin sanoa setäni, ei tiedä asiasta mitään. En halunnut tuottaa huolta perheelleni, en siis ole kertonut Leonoralle enkä Jaydenillekään. Oikeaa isääni Christeriä en ole edes nähnyt, enkä ole varma haluanko nähdä häntä koskaan. Toisaalta voisi olla ihan kiva tavata sisarukseni.
Istuin mietteissäni monia tunteja, ja odotin sairaalaruoan saapumista. Huomenna aamulla olisi leikkaus, johon yritin valmistautua henkisesti. Se pelotti, sitä ei voinut kiistää. Johnin ylitsepursuava iloisuus siitä, että se oli hyvänlaatuinen kasvain, häiritsi minua vähän. Mitä sitten jos leikkaus epäonnistuisi ja kuolisin? Mitä John sitten ajattelee siitä, että riemuitsi, eikä tullut ajatelleeksi epäonnistumisen mahdollisuutta?
Kymmenet kysymykset ristelivät päässäni niin pitkään että kyllästyin, pyysin hoitajan paikalle ja tiedustelin josko saisin unilääkkeen, voisin nukkua aamuun ja yrittää siirtyä heti herättyäni hoitajien mukana leikkaussaliin sen kummempia pohdiskelematta.
Sain kuin sainkin lääkkeen ja uinahdin pian. En ihme kyllä nähnyt mitään unta, vaan nukuin levollisesti.



Seuraavana aamuna minut vietiin aikaisin leikkaussaliin, leikkaus suoritettiin onnistuneesti ja minut vietiin heräämöön. Kasvain, joka ei ilmeisesti ollut kovin suuri, vietiin tutkittavaksi. En edes menettänyt leikkauksessa hiuksiani, minua ei jouduttu ajelemaan kaljuksi, vain melko pieni pyöreä alue leikattiin hiuksettomaksi. Hiukseni olivat niin paksut, ettei sitä edes kunnolla huomaisi.
Lääkärit ihmettelivät, kun nukuin niin pitkään, olivat kai antaneet liikaa nukutusainetta.
Lopulta heräsin, iltapäivällä kello 15:23 ja minut vietiin heräämöstä takaisin huoneeseeni. Johnille oli ilmoitettu että olin toipumassa hyvin, ja hän voisi tulla katsomaan minua. Saisin kaikenlisäksi uusimman diagnoosin kasvaimesta jo huomenissa.
Olin hieman sekava herättyäni, mutta en saanut nukuttua lisää poistaakseni sekavuuden itsestäni.
Kun vihdoin tajusin kaiken tapahtuneen, leikkaus oli onnistunut ja niin, aloin odottaa Johnin saapumista.



John lopulta saapui, innokkaana siitä, että leikkaus oli onnistunut. Hän istuutui tuolille vuoteeni viereen, ja minä yritin nousta ylös vaivalloisesti. Ehdin siirtää jalkani sängyn reunan yli, kun jo alkoi oksettaa ja huimata.
"John!" parahdin ja John tuli heti auttamaan minut kunnolla takaisin vuoteeseeni.
"Olo ei siis ole vielä kovin hyvä?" John tiedusteli huolestuneena, kun makasin sängyssäni.
"Ei tietenkään, kun minuthan vasta leikattiin. Minun pitäisi nyt nukkua, tai ainakin levätä vuoteessani. Ja sehän on järkevää, että tulen hyvään kuntoon. En ajatellut nousevani tästä ennen kuin ensi viikolla", sanoin ja yritin kasvoilleni virneentapaista, mutta siitä tuli pelkkä irvistys.
"Saan kuulla huomenna lopullisen tuomion kasvaimesta. Lääkäri ei sanonut vielä mitään", mutisin ja John nyökkäsi hiljaa.
"Haluatko nähdä tytöt?" John tiedusteli ja vastasin nopeasti myöntävästi. Puhuminen sai oloni entistä pahemmaksi, vaikka lääkäri oli sanonut että olen onnekas, sillä kasvainta ei jouduttu leikkaamaan kovinkaan syvältä ja se oli pienikokoinen. Olin siis paremmassa tilanteessa kuin monet muut.



Seuraavana iltana John tuli taas tapaamaan minua. Hän kuitenkin käväisi ensin lääkärini juttusilla, koska nainen kertoisi hänelle diagnoosin kasvaimestani. John käveli rouva Crosbyn huoneeseen luvan saatuaan. Lääkäri oli jo osannut odottaa häntä.
"Herra Maple. Vaimonne leikkaus on onnistunut, kuten tiedätte, mutta saimme tänään huolestuttavat diagnoosit hänen kasvaimestaan", lääkäri Crosby lausui hieman huolestuneen näköisenä.
"Ja diagnoosi on?", John tiedusteli hieman pelokkaana. Hän ei halunnut kuulla mitään vakavaa.
"Ensimmäisen kuvien perusteella tehdyn tutkimuksen mukaan kasvain olisi ollut diffuusinen astrosytooma, eli gradus II, mutta tulosten mukaan hänellä ei ole sitä, vaan glioblastooma, eli gradus IV. Se tarkoittaa, että vaimollanne on syöpä eikä vain kasvainta. Leikkasimme siis vain osan tästä syöpäpesäkkeestä, aivoista löytyy siis toinenkin pesäke, sekä keuhkoista on löytynyt lisää etäpesäkkeitä", lääkäri sanoi ja John katsoi naista hölmistyneenä.
"Eli se tarkoittaa, että...?" mies tiedusteli rouva Crosbyltä, joka huokaisi osaaottavaisesti.
"Se tarkoittaa, että vaimonne ennuste on korkeintaan kolme viikkoa. Hän on ollut melkoisen hyvässä kunnossa tähän asti, joten tämä on harvinaislaatuinen tapaus. Meidän ei olisi pitänyt leikata häntä, jos leikkausta ei olisi suoritettu, ennuste olisi voinut olla reilu kuukausi. Yleensä glioblastoomassa ennuste on pari kuukautta, mutta valitettavasti vaimonne syöpä ei ole aivan uusi. Kasvaimen havaitseminen tapahtui liian myöhään, ja erehdyimme luulemaan etäpesäkettä hyvänlaatuiseksi kasvaimeksi, mikä oli melko epätavallinen virhe näissä tutkimuksissa", lääkäri Crosby selitti ja Johnin kasvot muuttuivat valkoisiksi ja hän lysähti istumaan lattialle.
"Eli... Maria kuolee parin viikon sisään?", hän pihisi ja rouva Crosby nyökkäsi hiljaa.
"Emme valitettavasti voi tehdä mitään. Hän ei ole tajuissaan tällä hetkellä, hän menetti tajuntansa tänään aiemmin, yritimme tavoittaa teitä, mutta puhelimeenne ei vastattu", lääkäri kertoi ja John nousi ylös horjuen.
"Olin tyttöjen kanssa ja puhelin oli jäänyt äänettömälle. Hyvä luoja, mitä minä oikein voin tehdä!" John huudahti samalla kun hänen silmänsä kostuivat.



John tuli luokseni, hän istui lähes yötäpäivää vierelläni ja odotti heräämistäni. Hän sytytti kynttilöitä ja yritti olla itkemättä. Kaksoset hän vei Chrissylle ja Ellalle hoidettaviksi, sillä hän ei itse pystynyt tyttöjen hoitoon juuri nyt.
John odotti ja odotti, hän istui vierelläni viikon putkeen, nukkuen välillä huoneen toisessa sängyssä. Heräsin kerran, mutisin jotain, mistä ei saanut selvää, mutta menetin tajuntani taas pian sen jälkeen.
John oli todella väsynyt, vaikka hän oli jonkin verran saanut nukutuksikin, hän ei pystynyt olemaan poissa viereltäni. Hän kävi välillä nopeasti huoneen pesutiloissa peseytymässä tai haki kanttiinista ruokaa, mutta tuli nopeasti takaisin ja istui vierelläni. Hän ei vastannut puheluihin, saattoi joskus sanoa muutaman sanan hoitajille tai lääkärille, mutta muuten hänen katseensa seurasi jatkuvasti minua.
Tiistai-iltana, 17.4, sydänkäyräni alkoi näyttää viivaa ja kone pitää kimeää ääntä. John Maple lyyhistyi tuoliltaan vuoteen viereen kummalliseen asentoon itkien vuolaasti.
Tunsin, miten pimeys kietoutui ympärilleni ja oloni oli aivan erilainen kuin ennen. En tiedä miten kuvailisin sitä, tuntui vain niin erilaiselta ja... tyhjältä.



Ja niin, Maria Arquette Maple, os. Shandel, kuoli vain 19½ -vuoden iässä, jättäen monia kaipaamaan, miehensä John Maplen, tyttärensä Regina ja Heather Maplen, sekä koko Maplen muun suvun, sekä ystävät.



(John jatkaa kertojana tämän kuvan tekstin ajan)

Minä en tiedä mitä tekisin. Elämäni valo on poissa. Seisoin pitkään Marian hautajaispäivänä hänen arkkunsa edessä katsellen hänen kauniita kasvojaan. Hän näytti vain nukkuvan levollisesti, ei suinkaan kuolleelta. Tytöt eivät ymmärtäneet, että äiti on poissa. He luulevat vain Marian lähteneen matkalle. Mutta niinhän se toisaalta onkin, Maria on vain matkalla, kuten me kaikki olemme. Matkan suunta ja tyyli vain vaihtuu kuoleman jälkeen.
Vaikka sitä tuntuisi kuinka tyhjältä rakkaan menettämisen jälkeen, voi silti nähdä iloa ihmisissä, jotka muistuttavat häntä, kuten Heatherissa ja Reginassa.
Olen päättänyt omistaa elämäni tyttärilleni, enkä ole harkinnut uuden puolison hankintaa. En usko hankkivani sellaista koskaan, kohtaloni on mikä on, ainoa tarkoitukseni on kasvattaa kaksosista kunnollisia aikuisia, jotka muistavat miten ihana ihminen heidän äitinsä loppujen lopuksi oli.
On niin monta asiaa, joista ei koskaan voi olla varma. Mutta se on varmaa, etten koskaan tule kokonaan pääsemään yli rakkan Mariani kuolemasta. Se liikutti minua niin paljon, ja liikuttaa vieläkin.
Kaikenlisäksi, se tapahtui niin nuorella iällä, Maria ei ehtinyt edes täyttää kahtakymmentä, häneltä jäi niin paljon kokematta.

I hope we will meet again...