Kävelin sateisena aamuna sairaalan aulaan ja siitä suoraan lääkäri Crosbyn oven taakse. Painoin napukkaa oven vieressä, jolla ilmoitan saapuneeni ja sain vastaukseksi vihreää valoa.
"Ahaa, rouva Maple. Tulitte jo tänään odottamaan leikkausta?" lääkäri totesi katsoessaan minua.
"Kyllä vain, se on siis huomenna?" kysyin hieman jännittyneenä.
"Niin. Saatte taas tutun huoneenne, kaapu on peiton alla. Voitte mennä sinne heti", lääkäri vastasi ja syventyi sen jälkeen naputtelemaan tietokoneeseensa ilmeisesti potilastietoja. Huokaisin syvään, toivotin hyvää päivänjatkoa ja kävelin sairaalan pitkää käytävää kohti sitä huonetta, jossa olin ennenkin majaillut.
Olin todella jännittynyt, pelkoni sairaalaa kohtaan, ensimmäinen leikkaukseni ja kaikki muukin tuntui kiertyvän sydämeni ympärille puristavaksi renkaaksi.
Vedin syvään henkeä ja astuin huoneeseen. Taaskaan minulla ei ollut huonetoveria, mutta olin oikeastaan siitä vain iloinen.



Puin sairaalakaavun ylleni ja istuuduin sängylleni pohdiskelemaan asioita.
Ajatukseni vilistivät milloin missäkin, mietiskelin tyttöjä ja Johnia, omaa perhettäni, jolle en ollut kertonut kasvaimesta. Isäni Conny, tai pitäisi varmaankin sanoa setäni, ei tiedä asiasta mitään. En halunnut tuottaa huolta perheelleni, en siis ole kertonut Leonoralle enkä Jaydenillekään. Oikeaa isääni Christeriä en ole edes nähnyt, enkä ole varma haluanko nähdä häntä koskaan. Toisaalta voisi olla ihan kiva tavata sisarukseni.
Istuin mietteissäni monia tunteja, ja odotin sairaalaruoan saapumista. Huomenna aamulla olisi leikkaus, johon yritin valmistautua henkisesti. Se pelotti, sitä ei voinut kiistää. Johnin ylitsepursuava iloisuus siitä, että se oli hyvänlaatuinen kasvain, häiritsi minua vähän. Mitä sitten jos leikkaus epäonnistuisi ja kuolisin? Mitä John sitten ajattelee siitä, että riemuitsi, eikä tullut ajatelleeksi epäonnistumisen mahdollisuutta?
Kymmenet kysymykset ristelivät päässäni niin pitkään että kyllästyin, pyysin hoitajan paikalle ja tiedustelin josko saisin unilääkkeen, voisin nukkua aamuun ja yrittää siirtyä heti herättyäni hoitajien mukana leikkaussaliin sen kummempia pohdiskelematta.
Sain kuin sainkin lääkkeen ja uinahdin pian. En ihme kyllä nähnyt mitään unta, vaan nukuin levollisesti.



Seuraavana aamuna minut vietiin aikaisin leikkaussaliin, leikkaus suoritettiin onnistuneesti ja minut vietiin heräämöön. Kasvain, joka ei ilmeisesti ollut kovin suuri, vietiin tutkittavaksi. En edes menettänyt leikkauksessa hiuksiani, minua ei jouduttu ajelemaan kaljuksi, vain melko pieni pyöreä alue leikattiin hiuksettomaksi. Hiukseni olivat niin paksut, ettei sitä edes kunnolla huomaisi.
Lääkärit ihmettelivät, kun nukuin niin pitkään, olivat kai antaneet liikaa nukutusainetta.
Lopulta heräsin, iltapäivällä kello 15:23 ja minut vietiin heräämöstä takaisin huoneeseeni. Johnille oli ilmoitettu että olin toipumassa hyvin, ja hän voisi tulla katsomaan minua. Saisin kaikenlisäksi uusimman diagnoosin kasvaimesta jo huomenissa.
Olin hieman sekava herättyäni, mutta en saanut nukuttua lisää poistaakseni sekavuuden itsestäni.
Kun vihdoin tajusin kaiken tapahtuneen, leikkaus oli onnistunut ja niin, aloin odottaa Johnin saapumista.



John lopulta saapui, innokkaana siitä, että leikkaus oli onnistunut. Hän istuutui tuolille vuoteeni viereen, ja minä yritin nousta ylös vaivalloisesti. Ehdin siirtää jalkani sängyn reunan yli, kun jo alkoi oksettaa ja huimata.
"John!" parahdin ja John tuli heti auttamaan minut kunnolla takaisin vuoteeseeni.
"Olo ei siis ole vielä kovin hyvä?" John tiedusteli huolestuneena, kun makasin sängyssäni.
"Ei tietenkään, kun minuthan vasta leikattiin. Minun pitäisi nyt nukkua, tai ainakin levätä vuoteessani. Ja sehän on järkevää, että tulen hyvään kuntoon. En ajatellut nousevani tästä ennen kuin ensi viikolla", sanoin ja yritin kasvoilleni virneentapaista, mutta siitä tuli pelkkä irvistys.
"Saan kuulla huomenna lopullisen tuomion kasvaimesta. Lääkäri ei sanonut vielä mitään", mutisin ja John nyökkäsi hiljaa.
"Haluatko nähdä tytöt?" John tiedusteli ja vastasin nopeasti myöntävästi. Puhuminen sai oloni entistä pahemmaksi, vaikka lääkäri oli sanonut että olen onnekas, sillä kasvainta ei jouduttu leikkaamaan kovinkaan syvältä ja se oli pienikokoinen. Olin siis paremmassa tilanteessa kuin monet muut.



Seuraavana iltana John tuli taas tapaamaan minua. Hän kuitenkin käväisi ensin lääkärini juttusilla, koska nainen kertoisi hänelle diagnoosin kasvaimestani. John käveli rouva Crosbyn huoneeseen luvan saatuaan. Lääkäri oli jo osannut odottaa häntä.
"Herra Maple. Vaimonne leikkaus on onnistunut, kuten tiedätte, mutta saimme tänään huolestuttavat diagnoosit hänen kasvaimestaan", lääkäri Crosby lausui hieman huolestuneen näköisenä.
"Ja diagnoosi on?", John tiedusteli hieman pelokkaana. Hän ei halunnut kuulla mitään vakavaa.
"Ensimmäisen kuvien perusteella tehdyn tutkimuksen mukaan kasvain olisi ollut diffuusinen astrosytooma, eli gradus II, mutta tulosten mukaan hänellä ei ole sitä, vaan glioblastooma, eli gradus IV. Se tarkoittaa, että vaimollanne on syöpä eikä vain kasvainta. Leikkasimme siis vain osan tästä syöpäpesäkkeestä, aivoista löytyy siis toinenkin pesäke, sekä keuhkoista on löytynyt lisää etäpesäkkeitä", lääkäri sanoi ja John katsoi naista hölmistyneenä.
"Eli se tarkoittaa, että...?" mies tiedusteli rouva Crosbyltä, joka huokaisi osaaottavaisesti.
"Se tarkoittaa, että vaimonne ennuste on korkeintaan kolme viikkoa. Hän on ollut melkoisen hyvässä kunnossa tähän asti, joten tämä on harvinaislaatuinen tapaus. Meidän ei olisi pitänyt leikata häntä, jos leikkausta ei olisi suoritettu, ennuste olisi voinut olla reilu kuukausi. Yleensä glioblastoomassa ennuste on pari kuukautta, mutta valitettavasti vaimonne syöpä ei ole aivan uusi. Kasvaimen havaitseminen tapahtui liian myöhään, ja erehdyimme luulemaan etäpesäkettä hyvänlaatuiseksi kasvaimeksi, mikä oli melko epätavallinen virhe näissä tutkimuksissa", lääkäri Crosby selitti ja Johnin kasvot muuttuivat valkoisiksi ja hän lysähti istumaan lattialle.
"Eli... Maria kuolee parin viikon sisään?", hän pihisi ja rouva Crosby nyökkäsi hiljaa.
"Emme valitettavasti voi tehdä mitään. Hän ei ole tajuissaan tällä hetkellä, hän menetti tajuntansa tänään aiemmin, yritimme tavoittaa teitä, mutta puhelimeenne ei vastattu", lääkäri kertoi ja John nousi ylös horjuen.
"Olin tyttöjen kanssa ja puhelin oli jäänyt äänettömälle. Hyvä luoja, mitä minä oikein voin tehdä!" John huudahti samalla kun hänen silmänsä kostuivat.



John tuli luokseni, hän istui lähes yötäpäivää vierelläni ja odotti heräämistäni. Hän sytytti kynttilöitä ja yritti olla itkemättä. Kaksoset hän vei Chrissylle ja Ellalle hoidettaviksi, sillä hän ei itse pystynyt tyttöjen hoitoon juuri nyt.
John odotti ja odotti, hän istui vierelläni viikon putkeen, nukkuen välillä huoneen toisessa sängyssä. Heräsin kerran, mutisin jotain, mistä ei saanut selvää, mutta menetin tajuntani taas pian sen jälkeen.
John oli todella väsynyt, vaikka hän oli jonkin verran saanut nukutuksikin, hän ei pystynyt olemaan poissa viereltäni. Hän kävi välillä nopeasti huoneen pesutiloissa peseytymässä tai haki kanttiinista ruokaa, mutta tuli nopeasti takaisin ja istui vierelläni. Hän ei vastannut puheluihin, saattoi joskus sanoa muutaman sanan hoitajille tai lääkärille, mutta muuten hänen katseensa seurasi jatkuvasti minua.
Tiistai-iltana, 17.4, sydänkäyräni alkoi näyttää viivaa ja kone pitää kimeää ääntä. John Maple lyyhistyi tuoliltaan vuoteen viereen kummalliseen asentoon itkien vuolaasti.
Tunsin, miten pimeys kietoutui ympärilleni ja oloni oli aivan erilainen kuin ennen. En tiedä miten kuvailisin sitä, tuntui vain niin erilaiselta ja... tyhjältä.



Ja niin, Maria Arquette Maple, os. Shandel, kuoli vain 19½ -vuoden iässä, jättäen monia kaipaamaan, miehensä John Maplen, tyttärensä Regina ja Heather Maplen, sekä koko Maplen muun suvun, sekä ystävät.



(John jatkaa kertojana tämän kuvan tekstin ajan)

Minä en tiedä mitä tekisin. Elämäni valo on poissa. Seisoin pitkään Marian hautajaispäivänä hänen arkkunsa edessä katsellen hänen kauniita kasvojaan. Hän näytti vain nukkuvan levollisesti, ei suinkaan kuolleelta. Tytöt eivät ymmärtäneet, että äiti on poissa. He luulevat vain Marian lähteneen matkalle. Mutta niinhän se toisaalta onkin, Maria on vain matkalla, kuten me kaikki olemme. Matkan suunta ja tyyli vain vaihtuu kuoleman jälkeen.
Vaikka sitä tuntuisi kuinka tyhjältä rakkaan menettämisen jälkeen, voi silti nähdä iloa ihmisissä, jotka muistuttavat häntä, kuten Heatherissa ja Reginassa.
Olen päättänyt omistaa elämäni tyttärilleni, enkä ole harkinnut uuden puolison hankintaa. En usko hankkivani sellaista koskaan, kohtaloni on mikä on, ainoa tarkoitukseni on kasvattaa kaksosista kunnollisia aikuisia, jotka muistavat miten ihana ihminen heidän äitinsä loppujen lopuksi oli.
On niin monta asiaa, joista ei koskaan voi olla varma. Mutta se on varmaa, etten koskaan tule kokonaan pääsemään yli rakkan Mariani kuolemasta. Se liikutti minua niin paljon, ja liikuttaa vieläkin.
Kaikenlisäksi, se tapahtui niin nuorella iällä, Maria ei ehtinyt edes täyttää kahtakymmentä, häneltä jäi niin paljon kokematta.

I hope we will meet again...

Seuraavana aamuna olin jo aikaisin mennyt sairaalaan ja palannut tuttuun huoneeseeni, johon olin saanut siirtymisluvan aulassa toimivalta hoitajalta. Olin ymmärtänyt lääkäreiden puheista että toimimme samalla tavalla kuin edellisenäkin päivänä, olen valmiina sairaalakaavussani kun hoitaja tulee hakemaan minua. Olin pukenut kaavun ylleni ja istuin sängylleni odottamaan, kunnes ruskeahiuksinen nainen tuli huoneeseen.
"Maria Maple, eikö vain? Skye Dang on sairaslomalla, joten toimin nyt lääkärinäsi. Olen Francine Crosby", nainen esitteli itsensä ja nyökkäsin tarttuen hänen käteensä.
"Sinun ei olisi välttämättä pitänyt saapua tähän huoneeseen, mutta käyhän tämä nyt näinkin. Otan pyörätuolin sinulle siltä varalta että pääset lepäämään tänne hoidon jälkeen", lääkäri selitti kun lähdimme kohti sädehoitohuonetta. Olin hieman hermostunut, kuten aikaisemmillakin kerroilla, mutta jostain syystä sisälläni kupli pieni ilonpoikanen siitä syystä, että kasvain ei ollut pahanlaatuinen.



Pääsin pian sädehoidon jälkeen takaisin kotiin, mutta huomasin talon olevan pimeänä eikä John ollut tyttöjen kanssa kotosalla.
Oli sateinen päivä, joten pimeys ja sateen ropina hieman masensivat minua, mutta laitoin liikuntavaatteni päälleni ja painoin juoksumattoni kävelyvauhdille.
Kävelin jonkin aikaa reippaassa vauhdissa ja vilkuilin ulos nähdäkseni milloin John, Regina ja Heather saapuisivat kotiin. Kyllästyin kuitenkin kävelyyn kun heitä ei tunnissa kulunut kotiin. Menin keittiöön ja join vähän appelsiinimehua. Huomasin samalla lapun, joka oli tippunut lattialle. En ollut nähnyt sitä silloin kun saavuin itse kotiin.

"Maria,
oon tyttöjen kanssa kaupassa,
joten saattaa vähän kestää,
tullaan viim. 14:30
John"

Hörppäsin mehua ja laitoin lapun roskikseen, nyt tiesin missä he olivat. Kello oli varttia yli kaksi, joten he palaisivat varmaan pian.



Kun John viimein tuli, hyökkäsin hänen kimppuunsa halaamalla raivokkaasti. Johnin ostoskassit jäivät ulko-oven taakse, kun hän soitti ovikelloa kokeillaakseen olenko kotona, ja sitten kun vedin hänet sisään halattavaksi, ostokset jäivät kökkimään oven toiselle puolen.
"Rakas, ei noin kovaa... En saa henkeä", John ähkäisi kun irroitin hänestä.
"Anteeksi", sanoin hymyillen, kun John otti ostokset oven takaa ja lähti hakemaan tyttöjä autosta, jossa he istuivat turvaistuimissaan.
Kun John palasi tyttöjen kanssa, hän oli melkoisen märkä ja tytöt vääntelehtivät sateen takia. Autoin heidät sisälle, John meni vaihtamaan vaatteita ja minä hoidin tytöt kuntoon.
Kun olimme valmiita, John tuli alusvaatteissaan leikkimään tyttöjen kanssa ja minä vaihdoin paremmat vaatteet itselleni. Minua on pitkään paleltanut, joten punainen villajakku on taas tarpeen.



Istuin Johnin kanssa lukemassa tytöille. Luimme vuorotellen lastensatua tyttöjen kuunnellessa.
Reginan lempisatu oli Tähkäpää, Heatherin Lumikki. Päätimme kuitenkin yhdessä lukea tytöille Prinsessa Ruususta, sillä molemmat pitivät siitä.
Kun olimme lukeneet sadun, oli tyttöjen nukkumaanmenoaika. Kannoimme taaperoiset sänkyihinsä, asetimme peitot hyvin ja annoimme heille heidän unilelunsa, Heatherille Tao -nalle ja Reginalle Nassu -koirapehmolelu.
Istuin Johnin kanssa sohvalla kun olimme saaneet tytöt nukkumaan. Päätä särki taas vähän, mutta olin jo tottunut siihen.
"Parin päivän päästä pitää mennä leikkaukseen... Sain ajan todella nopeasti, ihmettelen sitä vähän", sanoin hiljaa katsoessani Johnia silmiin.
"Hienoa että sä pääset nopeasti leikattavaksi. Mä en malta odottaa että oot taas täysin kunnossa", John sanoi hymyillen.
"Ei sitä mikään voi taata että tulen täysin kuntoon. Mutta onhan se hyvin mahdollista", totesin ja John rutisti minua lujempaa.



Seuraavana aamuna istahdin leikkimään Reginan kanssa pikku soittimella. Regina rakastaa musisointia, joten minä kannustan pikkuistani niin paljon kun vaan voin. Olemme Johnin kanssa suunnitelleet laittavamme molemmat pienokaisemme musiikkikouluun, kunhan he ovat tarpeeksi isoja. Itsekin olisin halunnut käydä musiikkikoulua, mutta siihen ei tietenkään ollut silloin mahdollisuutta. Toisaalta olen nyt siitä iloinen, voisin tälläkin hetkellä kiertää muusikkona ympäri maailmaa, mikä ei kuulosta hirveän hyvältä, sillä minun paikkani on kotona tyttöjen ja Johnin kassan. Rakastan heitä ja he ovat minun elämäni.
Olemme puhuneet Johnin kanssa myös uudesta lapsesta, mutta emme voi edes yrittää sellaista minun tilanteeni takia. Vuoden tai kahden päästä ehkä, jaksan kyllä odottaa hyvää.



John oli niin innoissaan siitä, että minun kasvaimeni on hyvänlaatuinen, joten päätimme hieman juhlistaa sitä illalla. John haki Pommacia kaupasta, sillä kumpikaan meistä ei juo alkoholia.
"Skoolataan sille, että sulla on vain hyvänlaatuinen kasvain ja tulet parantumaan!" John hihkaisi ja nosti maljaansa.
"Äläs nyt hoppuile, mitä vain voi sattua", mutisin, mutta nostin myös lasini. Skoolasimme yhdessä ja joimme lasilliset tyhjiksi. Minulla oli ylläni keltainen puku, joka oli minulla myös tyttöjemme kastetilaisuudessa. Pidän puvusta todella paljon, se on minulle hyvin tärkeä, olen viettänyt siinä niin hienoja hetkiä.
"Mennäänkö olohuoneeseen laittamaan musa päälle?" John vinkkasi ja nyökkäsin virnistellen. Kurkkasin matkalla olohuoneeseen, että tytöt nukkuivat varmasti.



Tanssimme hitaan kappaleen tulviessa radiosta. Siitä oli jo aikaa kun vietimme aikaa yhdessä tanssien ja nautiskellen toistemme seurasta rauhallisissa merkeissä.
"Viimeksi tansseimme varmaan vuosia sitten", John naurahti ja minä nyökkäsin.
"Korvataan ne vuodet nyt", ehdotin hiljaa ja painoin pääni Johnin olkapäille.
"Tanssimalla aamuun asti", John jatkoi lausettani laskiessaan oman päänsä minun olkapäälleni.
Tansseimme tunnin, tai paremminkin heiluimme hiljaa musiikin tahdissa, levy ehti pyöräistä puolitoista kertaa lävitse. Tunsin, miten ajantajuni katosi ja oli vain John sekä minä, ei mitään eikä ketään muuta.

John oli huolissaan minusta, joten hän kotona yritti purkaa huoltaan huolehtimalla kaksosista niin hyvin kun pystyi. Muistuttivathan tytöt erityisen paljon minua.
"Heather... En tiedä mitä tekisin ilman teitä tyttöjä", John supatti halatessaan pientä lasta.
"Iti", keltaiseen mekkoon puettu Heather sanoi hiljaa ja tarrasi kiinni Johnin hiuksista. John alkoi nauraa, vaikkei ollutkaan iloisella tuulella. Tytöt saivat hänet aina piristymään, oli olo muuten millainen tahansa.
John laski Heatherin maahan, ja samalla tyttö viipotti kohti yhtä leluaan. Tyttö oli niin energinen.
John kääntyi katsomaan toista tytärtään, Reginaa, joka tapitti isäänsä isoilla suklaasilmillään.
"Regina", John huokaisi ja nappasi tyttären syliinsä halattavaksi.

Samaan aikaan sairaalassa nuori mieshoitaja kehotti minua istumaan pyörätuoliin. Katsahdin mieheen huvittuneesti.
"Enhän minä nyt mikään raajarikko ole... Hyvin kävelen itsekin", hymyilin ja olin nousemassa ylös, mutta hoitaja esti minua.
"Rouva on nyt hyvä ja istuu siinä, sain ohjeen tuoda teidät pyörätuolilla, en kävellen", mies sanoi vakavin kasvoin. Tuhahdin ja istuin parempaan asentoon tuolissa.
"Vai niin... Miksi?" kysyin hieman epäilevänä.
"Lääkäri nyt vain toivoi niin, en osaa vastata tarkemmin", hoitaja vastasi tökeröön tyyliinsä, joten päätin olla sanomatta enää mitään, istua vain tuolissa hiljaa.
Kun mies sai lykättyä pyörätuolini tutkimushuoneen eteen, samalla näin tutun lääkäri Dangin lähestyvän.
"Hei! Hyvä että olet jo täällä. Meidän on tehtävä yksi kuvaus aivoistasi, jonka jälkeen saat sädehoitoa. Sitten voinkin päästää sinut kotiin, palaat vasta uudelle sädehoitokerralle vähän myöhemmin", lääkäri sanoi pitäen samalla jonkinlaista lehtiötä kädessään. Hoitaja poistui ja menin lääkärin kanssa sisään tutkimushuoneeseen. Samalla toiset hoitajat ympäröivät minut ja he veivät minut saman koneen luokse, mikä oli tuttu jo aikaisemmasta tutkimuskerrasta.

Pääsin ilokseni pian kotiin, kuten lääkäri oli luvannut. John raahasi minut heti olohuoneeseen kertomaan kaiken mahdollisen siitä mitä minulle oli tehty.
"Äh, et sinä halua kuulla kaikkia yksityiskohtia siitä, mitä on tapahtunut, enkä sitäpaitsi halua edes kertoa", mutisin ja John rutisti minua lujaa.
"Onko kaikki siis paremmin nyt, kun sä kerran pääsit kotiinkin?" hän kysyi toiveikkaasti.
"Pitäisi ainakin olla siinä määrin, etten joudu uusiin tutkimuksiin ainakaan näillä näkymin. Sädehoitoja saan, ja pian lääkäri Dangin pitäisi soittaa kertoakseen tutkimustuloksista", selitin ja John nyökkäsi tyytyväisen näköisenä.
"Voitko sä jo tehdä asioita tavallisesti?" hän kysyi hymyillen.
"Melkein, en kuitenkaan nyt saisi rasittaa itseäni paljoa, ainakaan ennen tulosten saamista", sanoin ja John nyökkäsi jälleen. Samalla hän kahmaisi minut syliinsä ja halasi lujaa.
"Oon niin onnellinen kun sä oot taas kotona. Tytötkin riemastuu", John huudahti ja painoi pienen suudelman huulilleni.

Istuin Johnin sylissä kun kuulin puhelimen soivan. Hyppäsin ylös ja otin luurin käteeni.
"Maria Maple", sanoin puhelimeen ja odotin jännittyneesti, josko puhelimen toisessa päässä olisi lääkärini.
"Lääkäri Dang täällä hei, miten voitte?" odottamani ääni sanoi puhelimeen ja olin hetkessä innostuneempi.
"Hyvin, kiitos. Onko teillä tulokset tutkimuksista?" kysyin ja lääkäri aivan varmasti huomasi innostuneisuuteni.
"Kyllä on. Kuten tiedätte, teillä on todettu diffuusinen astrosytooma, eli gradus II, joka luokitellaan vielä hyvänlaatuiseksi aivokasvaimeksi. Se on leikattavissa, ja toivommekin saavamme leikkausluvan mahdollisimman pian. Tapauksesi kanssa työskentelevä erikoislääkäri ei ole vielä antanut uutta vahvistusta, mutta saamme sen hyvin pian ja olemme lähestulkoon varmoja tilanteestanne", lääkäri selitti.
"Eikö lääkärien tulisi olla varmoja ennen potilaalle kertomista?" kysyin hieman varautuneesti lääkäriltä.
"Kyllä, erikoislääkärimme on antanut jo yhden diagnoosin, jonka juuri kerroin. Tänään diagnoosin pohjilta otetuista kuvista tehdään uusi ja lopullinen diagnoosisi", rouva Dang kertoi ja pureskelin huultani mietteliäästi.
"Onko minulla siis syöpä vai kasvain?" tiedustelin ja olin melko varma, että lääkäri kyllästyisi typeriin kysymyksiini.
"Kasvain, anteeksi jos olen aikaisemmin puhunut muusta, muutamat potilaani ovat tehneet valituksia sekavasta puheestani. Ei pitäisi kertoa suoraan potilaille, mutta olen jäämässä sairaslomalle työstäni huomenna", lääkäri sanoi ja nyökkäsin itselleni.
"Hyvä on. Tulenko huomenna sädehoitoon?" kysyin vielä viimeisen kysymykseni ja odotin lääkärin vastausta.
"Kyllä, kello 10:15, hyvää päivänjatkoa", lääkäri sanoi lopettaen puhelun.

"Se on hyvänlaatuinen kasvain ja pääsen pian leikkaukseen, eli minulla on hyvin suuri mahdollisuus selvitä, suurempi kuin se mahdollisuus että menehtyisin!" hihkaisin ja John pomppasi sohvalta suutelemaan minua.
"Loistavaa! Milloin sut leikataan?" John kysyi pidellen edelleen minusta kiinni.
"En tiedä vielä... Lääkärinikin vaihtuu", totesin painaessani pääni Johnin olkapäälle.
"Vai niin... Mutta tätä on kuitenkin syytä juhlia", John sanoi hymyillen. Nyökkäsin ja katsoin samalla kauheaa vauhtia kohti keittiötä taapertavaa Reginaa.
"Menen ottamaan tuon vintiön kiinni ja halaamaan kunnolla, siitä onkin jo jonkun verran aikaa, kun viimeksi halasin tyttöjä", totesin ja kipitin Reginan perään Johnin katsoessa minun ja pikkutytön touhuja.

Menin keittiöön Reginan perässä ja ajattelin samalla juovani jotain.
"Regina!" hihkaisin ja tarrasin kiinni tyttöön, joka alkoi kikattaa nähdessään minut.
"Mamman pikkuinen, mitä kuuluu?" tiedustelin pienokaiseltani, jonka pikkuinen suu kaartui hymyyn.
Aloin kutittaa Reginaa, jolloin tyttö alkoi vääntelehtiä ja nauraa. Miten olinkaan sairaalassa viettämieni päivien aikana kaivannut tyttöjäni.
Regina kietoi pienet kätensä kaulani ympäri ja minusta tuntui erittäin hyvältä vain seistä siinä halaamassa tyttöä.
Laskin Reginan alas kun olimme halineet jonkin aikaa. Otin sen jälkeen lasillisen vettä ja istuin alas katsomaan kun Regina leikki keittiön nurkassa muutamalla lelullaan. Kun olin juonut veteni ja ottanut kaapista pari purkkapalaa jatkoin matkaani ja menin katsomaan missä Heather oli. John oli sanonut tytön olevan leikkimässä lempipaikassaan, joten olin melko varma että hän olisi siellä nytkin. Avasin makuuhuoneen oven ja näin samalla Johnin olevan tytön kanssa.

Heather istui lattialla ja John oli tyttöä vastapäätä, ilmeisesti kertomassa jotakin tarinaa.
"Pikkuiseni!" hihkaisin ja kaappasin Heatherin syliini. John nousi ylös ja hymyili katsoessaan minua ja Heatheria.
"Sain juuri kerrottua tarinan pikkuiselle. Käynkin nyt vessassa", hän sanoi ja poistui makuuhuoneen vieressä olevaan vessatilaan.
"Mitäs pikkuinen Heather -typy?" kysyin ja kutitin pienokaista samalla leuan alta. Tyttö jokelsi hiljaa ja katsoi minua hivenen pelokkaasti. Ei hänelle ennen ole ollut tuollaista katsetta, joka tuntui porautuvan lävitseni. Värädin vähän, mutta jatkoin sitten pikkuiseni kanssa leikkimistä. Tulin ajatelleeksi sitä, että jos John kertoi tilanteestani Heatherille. En uskonut sitä, sillä John ei voisi olla niin ajattelematon että kertoisi pienokaisillemme sairaudestani, josta tulisin parantumaan suurella todennäköisyydellä. Ei Heather ymmärtäisi edes asiaa kunnolla, mutta jos hän ymmärtäisikin enemmän kun luulenkaan, tytölle aiheutuisi vain huolia.
Tulin siihen tulokseen, ettei John ollut kertonut, Heather oli vain hieman peloissaan jostain asiasta, mistä minun pitäisi kysyä Johnilta.
Laskin tytön maahan leikkimään ja avasin vessan oven.
"John? Heather on jotenkin hieman kummallisen oloinen. Tiedätkö mistä se voisi johtua?" tiedustelin ja John kääntyi nopeasti käsienpesualtaan luota.
"En tiedä. Huomasin saman tänään aamulla, tyttö seisoi kehdossaan ja katseli ympärilleen haikeana. Hän on ollut sellainen jo jonkin aikaa, eilenkin havaitsin samanlaista käyttäytymistä", John kertoi ja minä vääntelin ilmettäni huolestuneena.
"Onkohan hän voinut kadottaa jotakin?" kysyin ja Johnin ilme näytti heti kirkastuvan.
"Hänen rakas Tao -nallensa!" John hihkaisi ja ryntäsi makuuhuoneeseen. Mies polvistui sängyn viereen ja kurkkasi sen alle.
"Täällä se on. Heath ei ollut tarpeeksi pieni konttaamaan tänne alle, koska sänky on niin matala, eikä hän ylettynytkään saamaan sitä. Mä olen ihan typerä, kun en huomannut heti", John mutisi ojentaessaan nallea Heatherille, jonka kasvot kirkastuivat heti. Naurahdin mieheni toilailuille ja hain Reginan keittiöstä, jossa tyttö oli leikkinyt vajaan viisiminuuttisen rauhallisesti ja kiltisti. Leikeimme kaikki neljä yhdessä kunnes tytöt olivat niin väsyneitä että halusivat nukkumaan. Istuin vielä Johnin kanssa sängyllä katsomassa nukkuvia kaksosia ja mietein, että elämä on todella elämisen arvoista.

To be continued...

Nousin lattialta pää jomottaen, ajantaju oli vähän hukassa. Vilkaisin toiselle sivulleni ja näin jääkaapin sekä keittiötasot, ja toisella puolella näkyi olevan lasinen pöytä. Mietein hetken että mitäs, eihän tämä ole kotini. Samalla John juoksi keittiöön.
"Maria! Olin jo huolestua kun sä et herännyt. Mä olin hakemassa puhelinta että voisin soittaa ambulanssin, mutta et nyt tarvitsekaan sellaista, vai mitä?" John huokaisi katsoessaan minua, istuin edelleen lattialla hölmistyneenä.
"Öhm. Missä olen?" kysyin ja John näytti järkyttyneeltä.
"Älä pelleile jooko. Kotona", hän vastasi ja hieroin silmiäni.
"Niinkö? Aa, nyt muistankin", sanoin helpottuneena että päähäni pilkahti muisto siitä että olin juuri muuttanut uuteen kotiin.
"Tälli päähän oli vain aika kova. Taju meni", jatkoin sitten ja kömmein ylös.



John halasi minua lämpimasti ja silitti hiuksiani.
"Kaikki hyvin. Mutta tuo migreenikö sen aiheutti? Pitäisikö sun käydä lääkärissä nyt?" John katsoi minua huolehtivaisella ilmeellään.
"Ei, en usko että se, en tosin ole varma... Olen epäillyt yhtä asiaa jonkin aikaa. Mutta voisin kyllä käydä lääkärissä", sanoin ja John katsoi minua ihmeissään.
"Mitä asiaa?" hän tiedusteli.
"Ajattelin, että josko olisin taas raskaana.. Olisi ihan hienoa saada taas lapsia... Missä tytöt muuten ovat?" kysyin sitten ja vilkuilin ympärilleni, en nähnyt missään konttaavia vauhtipalleroita.
"Regina istuu olohuoneessa leikkimässä kanillaan ja Heather on makkarissa leluautonsa kanssa", John sanoi, mutta jatkoi sitten taas vakavoituen;
"Raskaanako? Eikö kaksosista ole tarpeeksi puuhaa? Kyllä hoidan heitä mielelläni, mutta en ole varma mitä me oikein voisimme tässä tilanteessa nyt tehdä", hän mutisi ja minä hymyilin hänelle vienosti.
"Menen lääkäriin ja katsotaan siellä onko pulla uunissa vai ei"



Istuin pitkään odotushuoneessa, kunnes lopulta hoitaja johdatti minut huoneeseen jossa istui hymyilevä naislääkäri. Hän napsautti tietokonettaan pari kertaa ja kääntyi katsomaan minua.
"Maria Maple, otaksuisin. Minä olen lääkäri Skye Dang", hän sanoi miellyttävällä äänellä ja kätteli minua. Samassa katossa roikkuva lamppu sammui ja nainen huokaisi.
"Tuo lamppu on kiusannut minua jo viikkoja. Välillä se syttyy, välillä se sammuu, vaikka sen pitäisi olla ihan uusi. Ärsyttävää. Mutta nyt sinun asiaasi. Kerrotko itse, vaikka olenkin saanut jo joitakin tietoja", lääkäri sanoi viitaten minut istumaan potilasvuoteelle.
"Olen epäillyt että olisin raskaana. Lisäksi olen saanut runsaasti päänsärkykohtauksia ja luulen että se on migreeniä", sanoin ja lääkäri kirjoitti jotain tietokoneelleen.
"Onko suvussasi ollut ennen migreeniä?", hän kysyi ja nyökkäsin. Lääkäri veti yhden pöytänsä laatikoista auki ja otti sieltä esille raskaustestin.
"Tässä olisi, tekisitkö sen nopsaan tuolla vessassa? Tulos tulee melkein heti", nainen hymyili ja ojensi minulle pahvipakkauksen.
Menin vessaan ja jonkin ajan kuluttua tulin sieltä testin kanssa.
"Negatiivinen, et ole raskaana. Mutta nämä testit eivät ole aina oikeassa, varsinkaan jos raskaus on alussa, joten voimme tehdä myös verikokeen myöhemmin", lääkäri totesi nähtyään testiläpyskän. Osasinhan itsekin sen tulkita, olinhan aikaisemminkin tehnyt sen itse.
"Mutta palataampa migreeniisi. Voimme tehdä muutamia kokeita todetaksemme migreenin tason ja siihen sopivat lääkkeet, mutta valitettavasti tänään potilasaikamme sinne ovat täynnä. Haluaisitko jäädä osastolle odottamaan huomista, pääsisit kokeisiin puoli seitsämän aikoihin?", lääkäri selitti ja nyökkäsin.
"Hyvä on, mene aulan tiskille kertomaan mitä sanoin, niin voit majoittua yhteen vuodehuoneistamme. Soitanko miehellenne?", lääkäri tarjoitui ystävällisesti soittamaan Johnille, mutta minä pudistin päätäni.
"Soitan itse, kiitos", sanoin ja lähdin huoneesta.

Soitin aulasta Johnille, joka oli järkyttynyt kun kerroin jääväni osastolle. En halunnut mennä kotiin, koska jännitin liikaa. Ei siinä ollut mitään pahaa että tehtiin migreenitutkimuksia, koska tulokset eivät olisi mitenkään erityiset, tai en saisi tietää mitään sellaista mitä jo en tiennyt. John oli vastahakoinen jättämään minua sairaalaan, mutta vakuutin että tämä oli omaksi parhaakseni, tytöt eivät välttämättä pitäisi melkein hysteerisestä äidistä hoitamassa heitä.
Menin sairaalahuoneeseeni, puin ällöttävän sairaalakaavun ylleni ja istuuduin sängylle. Juuri kun olin saanut istuuduttua siihen, sairaanhoitaja lykkäsi pientä vaunua luokseni ja pysäköi sen sänkyni viereen.
"Nuoriherra Maple lähetti nämä", sairaanhoitaja sanoi ja osoitti pöydällä olevia kukkasia. Nyökkäsin ja kiitin sairaanhoitajaa niiden tuomisesta. Hän lähti onneksi pois ilman kehoittamista, sillä halusin olla yksin ja keskittyä rauhallisuuteen. Minkäs sille voin että sairaalatilat saavat minut aina hieman järkyttyneeksi äitini sairaalareissujen ja erityisesti niiden traagisen lopun takia.

Olin jo sujahtamassa lakanoiden väliin kun ovi kolahti ja John tuli.
"Miten pääsit sisään vielä?" kysyin hämmästyneenä mutta John virnuili.
"Minulla on keinoni.. Miten voit?" hän kysyi ja istuutui tuolille joka oli vuoteeni vierellä.
"Ihan hyvin, ei tässä mitään. Päätäni ei ole edes särkenyt", totesin hymyillen ja John nousi seisomaan ja laski kätensä vatsalleni.
"Miten vauva voi?" hän kysyi lempeästi silitellen vatsaani. Nappasin hänen kättään ranteesta kiinni ja nostin ylös vatsalta.
"Mitään vauvaa ei ole", tiuskaisin ja John katsoi minua järkyttyneenä.
"Luulin että jäit tänne siksi, koska vauvaa on tarkkailtava ultraäänestä heti aamusti", hän sanoi istuutuen takaisin.
"Ei, vaan joudun tutkimuksiin migreenistäni", sanoin hieman ärtyneenä. Se, etten odottanutkaan lasta sattui minuun. En ollut sitä erityisesti tahtonut, mutta jos olisin tullut raskaaksi, olisin ollut hyvin iloinen.
John lähti pian luotani toivotettuaan hyvät yöt.

Seuraavana aamuna aikaisin lähdin tutkimuksiin. Minut laitettiin kaikenlaisiin härveleihin, kunnes viimein lääkäri pyysi minut huoneeseensa.
"Diagnoosin saamme jo tänään, tunnin kuluessa. Annan sinulle sitten tarvittavat lääkkeet", sama naislääkärini sanoi. Kiitin ja poistuin huoneeseeni odottamaan.
Ei kulunut kuin reilu tunti, kun minut kutsuttiin takaisin lääkäri Dangin huoneeseen.
"Minulla on huonompia uutisia kun uskoimmekaan", lääkäri sanoi huolestunut ilme kasvoillaan. Olin järkyttynyt ja pyysin naista jatkamaan.
"Teillä on havaittu kasvain aivoissa. Onneksi se on mitä todennäköisemmin pieni ja hyvänlaatuinen eikä tule johtamaan kuolemaan. Joudumme silti tutkimaan teidät tällä viikolla uudestaan, ja pyydämmekin tietä jäämään osastolle kaikkien oireiden seuraamiseksi", hän sanoi ja naamani valahti kalpeaksi. Kasvain! Minulla!
Olin kuitenkin huojentunut lääkärin sanoista siinä mielessä, että kasvain olisi hyvänlaatuinen ja pieni, enkä siis olisi kuolemassa.
"No.. En tiedä mitä voisin sanoa tähän. Voitteko määrätä vielä mitään lääkettä?" kysyin vähän konemaisesti, sillä mielessäni pyöri tuhansia ajatuksia.
"Ei, tähän ei määrätä lääkkeitä, vaan aloitatte sädehoidon jo tällä viikolla mikäli haluatte", Skye Dang sanoi ja puraisin huultani. Pelkäsin muutenkin sairaalaa tarpeeksi, en halunnut aloittaa hoitoja! Hoitojen aloittaminen kuitenkin auttaisi minua pärjäämään hyvin, joten suostuin, kiitin lääkäriä ja poistuin huoneeseeni.

John saapui sairaalaan ja vaati tuoda tytöt mukanaan. Regina ja Heather olivat vasta niin pieniä ettei heitä olisi saanut tuoda, mutta John vaati sitä ehdottoamasti ja sai lopulta luvan.
"Ihanaa että toit tytöt!" hymyilin leveästi kun katsoin lattialla istuvia tyttäriäni.
"Heidän ei ehkä pitäisi istua lattialla.. Siellä voi olla vaikka mitä", totesin ja John nosti samalla heidät molemmat syliinsä, kelta-asuisen Heatherin ja liila-asuisen Reginan.
"Kuule.. Minulla on kerrottavaa tuloksista", sanoin hiljaisella äänellä ja John katsoi minuun vakavoituen.
"Minulla todettiin hyvälaatuinen aivokasvain, joka vaatii sädehoitoa", jatkoin huomaamattani, että kyynel valui pitkin poskeani.
"Eikä! Se ei voi olla totta!" John huusi niin, että tytöt säikähtivät.
"Kyllä se on, valitettavasti. Älä kulta rakas riehu, tytöt eivät pidä siitä. Joudun olemaan täällä vielä pari päivää, mutta pääsen varmasti kotiin jonkin ajan kuluttua", huokaisin ja aloin samalla taas tuntea kipua päässäni.
"Mutta", John kuiskasi ja näytti siltä kun pillahtaisi itkuun aivan juuri.
"Älä välitä, tulen kuntoon sillä tähän ei kuole, ainakaan lääkärin mukaan. Päätä vähän särkee nyt, mutta huomenna voin varmasti aloittaa sädehoidon", sanoin ja John nyökkäsi surullisesti.
"Hyvää yötä, älä murehdi liikaa, teen sen puolestasi", John sanoi lähtien kohti ovea kaksosten kanssa.

 

Olin juhlinut pitkään yöhön Ellan ja Chrissyn kanssa. Chrissy oli kuiskannut minulle nopeasti, että Ella ei hyväksynyt sitä, että Chrissy oli ominpäin pyytänyt Ellan veljeä apuun lapsen saamiseksi, sillä Ellalla ei ollut kovinkaan hyvät välit veljensä kanssa. Olin vähän hämmästynyt Chrissyn toiminnasta, mutta en jäänyt sitä kummemmin miettimään vaan mietin mukavaa iltaa. Ella joi alkoholia kuin pesusieni, mutta minä ja Chrissy jätimme juomisen vähemmälle, Chrissy vauvan ja minä periaatteeni takia.
Lopulta kun kello näytti kolmea aamuyöllä, Chrissy hyppäsi ratin taakse, tunki Ellan takapenkille ja minä istuuduin etupenkille. Puolimatkassa kotiin aloin tuntea heikotusta ja runsasta päänsärkyä. Yritin olla niin kuin kaikki olisi hyvin, nousin autosta sen tultua pihallemme, heilutin iloisesti ja Chrissy kurvasi seuraavan talon pihalle, hinasi Ellan sisälle ja pamautti oven niin lujaa kiinni takanaan, että kuulin sen omaan pihaani selvästi.
Hoipertelin kohti ovea, mutta silmissäni sumeni niin, että pystynyt kävelemään rappuja ylös. Istuuduin pihapenkille joka sijatsi olohuoneen ikkunan alla. Päässäni jyskytti niin, että kävin pitkäkseni ja ummistin silmäni. Kyllä minä tästä kohta jaksaisin siirtyä sisälle.




Olin nukahtanut penkille, enkä herännyt kunnolla silloinkaan, kun John tuli ulos aamuneljän aikaan.
Hän oli huolestunut, kun olin ollut niin pitkään poissa, mutta yllättyi sitten nähdessään minut makaamassa penkillä. Hän nosti minut syliinsä ja minä tartuin unisesti hänen kaulaansa samalla kun hän kantoi minut sisälle kotiimme.
"Humalassa tietysti mokoma", John mutisi ärtyneesti raahatessaan puoliksi hereillä olevaa minua kohti makuuhuonetta.
John ei muistanut milloin olisi ollut viimeksi humalassa. Ennen kuin kaksoset syntyivät, ehkäpä jo ennen kun suhteemme alkoi. Mies vihasi alkoholia, se sai aikaan yleensä vain pahaa.




John kantoi minut vuoteelle, otti korkokenkäni sekä mekkoni varovasti pois ja puki hiljaa varoen yöasun ylleni ennen kuin tarkasti etteivät kaksoset heränneet äitinsä saapumiseen.
Hän totesi, että tytöt nukkuivat sikeästi, hän oli laittanut pari tuntia sitten kaksoset nukkumaan syötettyään heidät, ja he nukkuisivat vielä tunnin tai pari.
"Oot niin kaunis nukkuessasikin", John sanoi hiljaa katsoen nukkuvaa olemustani. Hän vaihtoi omaan yöasuunsa ja asettui nukkumaan viereeni. Aamuun oli vielä muutama tunti aikaa, eikä Johnilla olisi kiire mihinkään, sillä hänellä ei ollut vielä työtä ja minunkin työni alkaisi vasta myöhemmin illalla.




Aamulla puoli yhdeksän maissa kömmein ylös sängystä. John istui sängyn toisella reunalla jo täysissä pukeissa, eli ilmeisesti hän oli ollut jonkin aikaa hereillä.
"John?" kysyin hiljaa ja mieheni kääntyi katsomaan minua.
"Niin?" hän sanoi tasaisella äänellä, josta en voinut tulkita mitä hän ajatteli.
"Mitä tapahtui? En muista kaikkea", mutisin ja John pudisteli päätään hieman ärsyyntyneesti.
"Sä olit varmaan juonut liikaa ja simahtanut penkille talomme eteen", hän sanoi nousten seisomaan.
"Ei! En juonut kuin pienen lasillisen viiniä, en muuta. Ei siitä tule humalaan", sanoin järkyttyneesti samalla kun aamuyön tapahtumat tulivat mieleeni.
"Päätäni alkoi särkeä hullun lailla.. En pystynyt kävelemään rappusia ylös... Huimasi ja istuuduin penkille. Alkoi väsyttää ja ilmeisesti nukahdin", sanoin sitten hieman hämilläni siitä, miten olin joutunut sänkyyni.
"Ja sitten mä kannoin sut vuoteeseen", John jatkoi antaen selityksen sille miksi istuin nyt vuoteessani.
"Kiitos. Ilmeisesti minäkin kärsin migreenistä, samoin kun äitikin joskus. Minä kyllä luulin että äidin migreeni oli sen nuoruudessa tapahtuneen onnettomuuden syytä josta kuulin silloin kun hän tippui alas parvekkeelta", sanoin mietteliäästi.
"Ehkä pitäisi käydä lääkärissä?" John ehdotti mutta minä tuhahdin.
"Ei migreeni ole vaarallista senkin hassu. Menen jos se yltyy, että saan jotain lääkettä", sanoin ja hymyilin sitten.
"Tytöillä on varmaan nälkä", jatkoin sitten ja John pudisti päätään.
"Ei ole, he söivät jo", hän totesi ja minä kurottauduin häntä kohti painaakseni suudelman hänen huulilleen.



Otin yöasun pois päältäni, laitoin puhtaat alusvaatteet ja petasin vuoteen ennen kun laittaisin kunnon asun ylleni. Olin petaamassa Johnin puolta sängystä, kun päässäni alkoi taas vilistä.
Tiesin olevani vähän väsynyt, koska en ollut nukkunut paljoa. Tiesin myös, että migreeni voi esiintyä lähes päivittäin, myös väsymyksen takia. En tietääkseni kuitenkaan ollut niin väsynyt, joten huokaisin syvään ja menin laittamaan vaatteet päälleni voidakseni tehdä kotiaskareita. Mietiskelin kuitenkin äidin migreenikohtauksia silloin kun olin pikkulapsi, hän oli pari kertaa jopa pyörtynyt voimakkaan pääkivun takia.
John ja minä aloimme sisustaa taloa lisää, enkä maininnut hänelle saaneeni taas päänsärkykohtauksen, vaikka kipu tuntui edelleen päässäni. Olin kuitenkin varma, että se menisi kohta ohitse.



Olimme kuluttaneet useita tunteja siihen että tekisimme talosta entistä viihtyisämmän, ja samalla päänsärkykin oli vähentynyt. Olin kaiken varalta soittanut töihin etten saapuisi tänään, en haluaisi saada päänsärkykohtauksia töissä, vaikka ne nyt taas tuntuivat menneen ohitse.
John kuitenkin näki minusta, että olin edelleen kalpea ja näytin muutenkin hieman huonovointiselta, joten hän avasi jääkaapin ja otti esille ruokatarvikkeita.
"Mä teen iltaruoan tänään", hän tokaisi katsoen keittiön ovelle jossa seisoin ja alkoi sekoittaa aineksia kippoon. Minä istuin huokaisten pöydän ääreen odottamaan että ateria valmistuisi.
"John... Oliko sinun äidilläsi migreeniä?" kysyin samalla kun katselin Johnin ruoanlaittoa.
"Oli joskus. Muttei kovinkaan voimakasta. Isä niistä enemmän kärsi", hän kertoi laittaessaan sekoitetun makaronijuustomömmön kattilaan.
"Vai niin. Miten he hoitivat sitä? Äidillä oli jotain lääkkeitä joskus, mutten muista mitä merkkiä", sanoin ottaessani kulhoja ja muita ruokailuvälineitä kaapista.
"En mä muista. Olisikohan isällä ollut joku lääke, äiti ei välittänyt päänsärystä juurikaan", John vastasi hämmentäessään ruokaa kattilassa.
Tyydyin nyökkäämään, voisin käydä itse hakemassa migreeniini lääkkeitä tässä joku päivä.



Heräsin seuraavana aamuna kummalliseen oloon, minua oksetti ja huimasi.
"Voi nyt saatana", murisin vihaisena ja samalla tunsin oksennuksen olevan tulossa. Potkein peiton päältäni ja juoksin vessaan oksentamaan.
Kävelin ulos vessasta ja hoipertelin eteiseen. Katsoin ikkunasta ulos ja mieleeni tuli, että kärsein kaksosia odottaessani päänsärystä, joskin se oli lievempää, sekä pahoinvoinnista. Aloin miettiä raskauden mahdollisuutta ja olin melko varma että sehän olisi ihan mahdollista, vaikka kaksoset ovat vasta kahdeksan kuukauden ikäisiä. Ei ehkäisy aina ollut 100% luotettavaa, sillä en käyttänyt pillereitä.
Lihonut en kyllä juuri ollut, mutta raskaushan olisi vasta melkoisen alussa, jos nyt edes odotin lasta.
Kävelin keittiöön pää täynnä vauva-ajatuksia.



Astuin keittiön puolelle ja kävelin ottamaan vettä, kunnes menetin tasapainoni huimauksen takia.
Kaaduin niin nopeasti taaksepäin, etten ehtinyt ottamaan vastaan joten löin pääni lattiaan. Hetken aikaa tunsin vain kipua jonka jälkeen kaikki pimeni.

To be continued...